"Muistan vieläkin kuin eilisen sen kun tuijotin raskaustestiä ja se näytti positiivistä.

En voinut uskoa sitä todeksi, täytin pari kuukautta sitten vasta 17! Pelko valtasi korppani, mitä minä teen? pidänkö vai teenkö abortin? .... Kävelin vähin äänin pois vessasta, lasittunut katse naamallani tuijotin olohuoneen pöytää. en voinut uskoa sitä todeksi, miten näin voi käydä? ehkäsyä käytimme, söin pillereitä (no tulipahan todettua että ei nekään oo 100% varmoja). Kerkesin hetken sulatella asiaa ennenkuin mieheni tuli koiran kanssa sisälle, pienen hiljasuuden jälkeen näytin testiä miehelleni, kumpiki oli aivan hiljaa. Käperryimme kiinni toisiimme ja mieheni aukaisi keskustelun haluanko pitää sen vai...?

Vaikka mietin aborttia, niin ei se oikeasti missään vaiheessa ollut edes vaihtoehto. Olen aina ollut sitä mieltä että abortti on murha... Loppujen lopuksi päätimme että pidämme lapsen. Shokkitilanne laukesi hieman myöhemmin enkä pystynyt kuin itkemään, minusta oikeasti tulisi äiti! se vaan ei tuntunut todelliselta, aivan kuin se oli ollut vain unta.. Aluksi ei ollut muita raskausoireita ku et menkat vaan jäi pois, pian kuvioihin tuli myös aamupahoinvointi. Aamupahoinvointi kesti rv 15 asti kunnes se helpotti. 

Päivät,viikot jopa kuukaudet menivät yllättävän nopiasti, ensimmäinen ultra lähestyi(rv 13). Istuimme mieheni kanssa Oulun keskusneuvolalla, aivan hiljaa.. Kumpikaan ei varmaan tienny mitä sanoisi? Hoitaja tuli ja pyysi meidät huoneeseen. Olin aika hiljainen, tuijotin sillä hetkellä mustaa ruutua. Yhtäkkiä siihen ruutuun ilmestyi pieni lapsen alku, en ollut uskoa silmiäni sisälläni kasvaa oikeasti lapsi, minun lapsi! Onnellisuus ja pieni määrä pelkoa valtasi kroppani, oli vain pakko hymyillä sille hymylle ei voinut mitään. Hoitaja tarkisti että kaikki oli hyvin ja pääsimme pois. Autossa tuijotin ultraäänikuvia, en saanut silmiäni irti niistä. En vieläkään voinut uskoa että minusta oikeasti tulisi äiti.

Päivät vierivät ja kuukaudet vaihtu, jopa vuosi vaihtui.. Tuijotin itseäni peilistä ja silitteli pientä vauvamasuani, siellä se on turvassa ja lämpimässä. Laskettuunaikaankaan ei ollut enään kuin vähän alle puolivuotta. Mitä lähemmäksi laskettuaaikaa päästiin sitä enemmän rupesin jännittämään.. Eniten pelkäsin että joudun keisarileikkaukseen. Kivuista puhumattakaan,ei mulla ensisynnyttäjänä ollut minkäänlaista käsitystä millaset ne oikeasti oli! koko raskauden ajan kaikki hokivat että kyllä ne kivut helpottaa kun pää on ulkona ( ja joo niihän se teki). 

17.6.14 oli laskettuaika ja vielä ei ollut tapahtunut mitään. En ollut kipeä eikä hirveenä ollut supistuksiakaan tullut. Viikko vierähti, ja ensimmäiset supistukset tuntuivat.. Ensi viikolla käynnistettäisiin synnytys jos ei mitään viikon aikana tapahtuisi. niinpä siis jatkoimme vaan odottelua.. Odottavan aika on pitkä se tuli kyllä huomattua. seuraavat pari yötä meni valvoessa kun olin sen verran kipiä, en mä osannut odottaa tämmöistä.

Sunnuntaina 29.6. olin niin kipiä etten vaan yksinkertaisesti pystynyt enään olemaan kotona. Makkoileminen auttoi, välillä. mutta istuminen oli yhtä tuskaa kävelemisestä puhumattakaan.. Pelotti aivan sairaasti lähtä sairaalalle, matka sinne tuntui 10 tunnilta vaikka oikeasti matka kesti vain 30min. Kävelin synnyttäjien vastaanotolle, istuimme siinä hetken kun hoitajat kuuntelivat sydämen äänet jne... Olihan se jo selvää että jäisin yöksi osastolle, niinpä minut ohjattiin osastolle. Osastolla vierailuaika loppui jo 19.00 haikein mielin jäin yksin istumaan osaston sängylle kärsien kivuistatkun rakkaani lähti kotia. Onneksi ei tarvinnut kauaa yksin olla kun äiti tuli käymään osaston ulkopuolella, niinpä yritin kävellä käytävään. Käveleminen oli yhtä tuskaa joka askel sattui, supistukset vain tihenivät koko ajan. Jopa äitini huomasi kuinka kipeä olin, äidille onneksi sai itkeä ja kirota. Ei kuitenkaan kauaa mennyt kun äidin piti lähtä veljiä katsomaan kotia, en olisi halunnut jäädä yksin. Äitini kuitenkin saattoi minut takaisin osastolle ja juuri sopivasti hoitajani käveli vastaan. Äiti vaan tokaisi hoitsulle että "voisiko tyttö saada jotain kipu lääkettä? kun huomaa selvästi että tyttö on kipiä" Niinpä hoitsu otti minut tarkastukseen. Paikkani oli auki jo 6cm, eli eikun synnärille.. Kädet täristen kaivoin puhelinta taskusta ja soitin miehelleni että alkaa tulla takasin. Kivut olivat aivan kamalat ja pahenivat koko ajan. Hengittelin joka supistuksen ajan ilokaasua, ei siitä ollut mitään apua. Kauaa ei mennyt kun sain epiduraalin, se vei kaikki kivut ja sain viimein laittaa silmät hetkeksi kiinni. no eihän se nukuminen onnistunut kun kätilö tuli ja puhkaisi kalvot.. siitä ei mennyt kuin puoli tuntia kun synnytys käynnistyi.

30.6 klo. 2.13 maailmaan syntyi pieni tyttö lapsi, minun ikioma pikku prinsessa<3

kokonaisuudessaan synnyskesti vain 1,5h. ja oikeassa kaikki olivat kun pää on ulkona niin kivut helpottaa.. ikinä en ole ollut yhtä onnellinen kun sinä yönä, vaikka olinkin kipeä..."

I know, teksti on hieman tökkivää. siitä on aikaa kun olen viimeiksi kirjottanu blogia tai ylipäätäänsä mitään tämmöistä :D